3.4.7 Divestointistrategia

3.4.7 Divestointistrategia

Divestointi (eli desinvestointi) on investoinnin vastakohta: yrityksen jonkin osan myyminen tai muu luovuttaminen, ja näin vapautuvien voimavarojen siirto muuhun käyttöön. Divestoinnin kohde voi olla toimialayksikkö tai tuotelinja, tai vaikkapa vain yksittäinen konekin. Yritys itse jatkaa toimintaansa; yrityskokonaisuuden myyntiä ja lopettamista ei yleensä pidetä divestointina.

Divestoinneilla pyritään tavalla tai toisella yrityksen tuloksen maksimoimiseen tai kannattavuuden parantamiseen. (Poikkeuksena ovat ns. pakkodivestoinnit, jotka tehdään julkishallinnon viranomaisten vaatimuksesta, esim. kilpailun edistämisen vuoksi.) Tappiollinen tai heikosti kannattava yksikkö on luonnollinen ehdokas divestointikohteeksi, mutta divestoinneille on myös muita, rahoituksellisia ja strategisia syitä:

a) Yritys voi myydä jonkin osayksikkönsä parantaakseen likviditeettiään tai rahoittaakseen paremmin kannattavia osayksiköitä. Yritys voi luopua alasta, jolla kilpailemiseen yrityksen rahoitusmahdollisuudet eivät tunnu riittävän.

b) Yritys voi luopua toimialayksiköstä, jolla ei ole riittävästi synergistä yhteyttä yrityksen muuhun toimintaan. Yritysostojen myötä on voinut tulla sopimattomiakin alayksiköitä, tai aiemmin toisiinsa synergisesti liittyneet toiminnot tai toimialat ovat voineet kehittyä (esim. tekniikan tai kulutustottumusten muuttuessa) niin eri suuntiin kokonsa tai tuotantotekniikan suhteen, ettei niillä enää ole mitään yhteyttä toisiinsa.

c) Joltakin yksiköitä voi puuttua pätevä johto tai - synergiaan liittyen - yrityksen henkiset voimavarat voivat olla tehottomassa käytössä, jos yritys toimii monimutkaisesti epäsuhtaisen kokoisissa yksiköissä ja toisiaan tukemattomilla aloilla. Yritys on voinut tehdä virheinvestointeja ja luopuu niistä.

d) Liikeyksikön markkinaosuus, myynnin määrä ja tulevaisuudennäkymät voivat olla epätyydyttäviä. Alaan tai yritykseen voi kohdistua supistumispaineita, kuten elinkaaren lasku, teknilliset muutokset tai raaka-ainepula.

Erillinen divestointistrategia aloitetaan tavallisesti mahdollisten divestointikohteiden etsimisellä, ilman ulkoisia paineita divestointiin. Tähän palataan sisäisen supistumisen yhteydessä. Supistumispaineet voivat sen sijaan osoittaa valmiiksi kohteen tai alueet, joilta divestointiehdokas olisi tarkemmin rajattava.

Divestointi on yksiselitteinen kertatoimenpide, jota on vaikeata perua. Divestointipäätökseen tarvittaisiin siten selkeämmät kriteerit kuin siihen, että suuntaudutaan johonkin vähittäisesti etenevään strategiseen vaihtoehtoon, kuten voitonlypsämiseen, johon sitoutumista voidaan tarkistaa kaiken aikaa ympäristöhavaintojen vahvistuessa ja näkemyksen selkiytyessä.

Divestointipäätös voidaan samaistaa investointipäätökseen. Mahdollisesta divestointikohteesta laaditaan investointilaskelman muunnos, jossa selvitetään erikseen seuraavat komponentit:

1) tuotot, jotka jäävät saamatta, jos yksikkö myydään tai lopetetaan,

2) kustannukset, jotka tällöin säästyvät,

3) yksikön myynnistä saatava tulo. Tulevaisuuden arvioitu kassavirta, tuottojen ja kustannusten erotus, diskontataan nykyarvoon aiottuna divestointihetkenä ja sitä verrataan divestoinnista saatavissa olevaan myyntituloon. (Ks. 2.4.3).

Divestointikohde voidaan myydä a) kokonaisena tai b) erillisinä, pienempinä osina. Kokonaisena myyminen edellyttää halukkaan ostajan löytymistä ja kauppahinta määräytyy subjekjektiivisesti ostajan ja myyjän neuvotteluissa. Pienemmille osille voi olla laajempi kysyntä ja tarjonta, ja siten objektiivinen markkinahinta määriteltävissä helpommin. Mutta osien yhteenlaskettu arvo on myös normaalisti huomattavasti alhaisempi kuin kokonaisuuden arvo, johon sisältyy valmista synergiaa osien välillä ja/tai aineettomia tuotannontekijöitä eli goodwill-arvo. (Ks. 2.4.3).

Yhtenä divestointikriteerinä voidaan pitää seuraavaa: 1) divestointi olisi suoritettava hetkenä jolloin jonkin yksikön myyntiarvo ylittää sen tuottoarvon. Myyntiarvo muodostaa tällöin vaihtoehtoiskustannuksen toiminnan jatkamiselle. Tuottoarvon, myyntiarvon ja niiden erotuksen kehitystä voidaan yrittää arvioida tulevillekin vuosille, ennustaen alustavasti divestointiajankohtaa, esim. tuotteen elinkaaren kehityksen mukaan.

Erilaisilla supistumispaineilla on helpommin tai vaikeammin arvioitavissa olevia vaikutuksia tuottoarvoon ja myös myyntiarvoon. Ne täytyy laskea tai arvioida uudelleen ennen lopullista divestointipäätöstä, olosuhteiden muuttuessa.

Toisaalta 2) rahoituksen riittämättömyyden vuoksi jonkin yksikön toiminnan jatkamisen vaihtoehtoiskustannukseksi voi muodostua sitä tuottavamman, uuden investointikohteen tuottoarvo. Eli divestoidaan, kun tarvitaan rahoitus tuottavampaan kohteeseen. Tällöin tuottoarvoista on vähennettävä riskilisä: nykyisen, tutun alan tuottoarvot voidaan laskea riskittömämmin kuin jonkin uuden. Divestointi voidaan tehdä myös, kun yrityksen rahoitustilanne on niin kireä, että myyntiarvon sijoittaminen rahoituskustannusten keventämiseen on tuottoisampaa tai riskittömämpää, siis riskiä vähentävää.

Lisäksi 3) synergiatekijöillä pitäisi korjata tuottoarvolaskelmia, ellei niiden luoteta jo sisältyvän implisiittisesti näihin. Synergia parantaa tuottoarvoa ja synergian puute heikentää sitä, jolloin tuottoarvon ja myyntiarvon (tai vastaavan toisen investointikohteen tuottoarvon) suhde muuttuu, mikä voi toteuttaa divestointikriteerin.

Myös 4) henkisten voimavarojen tehotonta käyttöä ja pätevän johdon puutetta voidaan pitää tuottoarvoa alentavina tekijöinä. Yhden yksiselitteisen laskelman sijasta divestoinnista on yleensä päätettävä erikseen a) rahassa mitattavien ja b) ei-rahassa-mitattavien tekijöiden perusteella.

Divestoinnille on myös välittömiä ja välillisiä esteitä. Ei riitä, että divestoitavan yksikön yhteyksiä muihin yksiköihin tarkastellaan vain sen omasta näkökulmasta tai suppeasti, vaan on huomioitava myös muiden yksiköiden riippuvuus divestoitavasta yksiköstä. Joudutaan ehkä laskemaan divestoinnin aiheuttama muutos muiden yksiköiden toiminnan taloudellisuuteen. Sillä tavoin, myös välilliset vaikutukset huomioiden, divestointi voi olla yrityskokonaisuuden kannalta kannattamattomampi vaihtoehto kuin jatkaminen.

Divestoinnin esteet voidaan ryhmitellä karkeasti kolmeen luokkaan: (Vertaa alalta poistumisen esteisiin 3.2.3.)

1) Rakenteelliset esteet:

Yksiköllä on hyvin erikoistuneita koneita, joita voidaan käyttää vain jäykästi määrättyyn tarkoitukseen, eikä uusiin tarpeisiin, tai koneet ja laitteet ovat iäkkäitä ja teknisesti vanhentuneita. Tällöin niiden myyminen on vaikeaa ja divestointikohteen myyntiarvo jää alhaiseksi, jolloin divestoinnista saattaa tulla kannattamaton. Niukkakin kassavirta suhteessa mitättömän arvoiseen reaalipääomaan voi kannattaa. Divestoinnista voi myös aiheutua liian korkeita suoranaisia kustannuksia: järjestelyihin kuluu työaikaa, ja yrityksellä saattaa olla kalliiksi tulevia velvoitteita työntekijöitään ja asiakkaitaan kohtaan, tai tällaisia velvollisuuksia saattaa syntyä.

2) Strategiset esteet:

eri yksiköiden keskinäinen riippuvuus, vertikaalinen integraatio sekä koko yrityksen maine rahoitusmarkkinoilla, asiakkaiden silmissä ja kaikkiin sidosryhmiin nähden. Yrityksellä saattaa olla vahva asiakasteollisuus, jonka luottamus ja kiinnostus yrityksen muuhun tuotantoon laskisi divestoinnin seurauksena. Tiukka suhde jakelukanaviin, yrityksen vahva samaistuminen tiettyyn merkkiin julkisuudessa ja aiemmassa mainonnassaan, sekä yrityksen korkean laadun imago voivat sitoa yritystä.

3) Yrityksen johtamisesta aiheutuvat esteet:

a) informaation puutteesta johtuvat esteet: Yrityksen laskentatoimi ei ehkä pysty analysoimaan riittävästi eri yksiköiden riippuvuussuhteita toisistaan ja siten selvittämään niiden kunkin todellista kannattavuutta. Tai yrityksen johdolla voi olla aiheettomia odotuksia markkinoiden kehityksestä.

b) eturistiriidoista johtuvat esteet: Palkatulla johdolla ja omistajilla on tunnesiteitä ja eturistiriitoja. Divestointia saatetaan pitää epäonnistumisena ja epäluottamuslauseena johtoa kohtaan, sekä epäsosiaalisena tekona työntekijöitä ja ympäristöä kohtaan.

Rakenteelliset esteet ovat divestointiesteistä vaikeimmat. Divestointiesteet ovat erilaisia erirakenteisilla toimialoilla, pienimpiä kulutustavaratuotannossa ja pienten, strategisesti merkityksettömien yksikköjen kohdalla.

Johtamiseen liittyvät esteet vaikuttavat sitä enemmän, mitä diversifioituneempi yritys on, yksikköjohtajien vastustaessa divestointia ja ylimmältä johdolta puuttuessa riittäviä perusteita päätökseen. Yrityksen on helpompaa divestoida tuotantoketjunsa alkupäästä kuin loppupäästä, jolloin yritys etääntyisi lopullisista kuluttajista. Yritys saattaa alentaa omia strategisia divestointiesteitään esimerkiksi sopimalla (johtoasemaan pyrkivän) kilpailijansa kanssa, että tämä valmistaa tarvittavia varaosia yms. (ks. 3.4.3).

Divestoinnin toteuttamisessa on tärkeää varhaisuus, nopeus ja oikea ajoitus. Aikaisin divestoitaessa yksikön myyntimahdollisuudet ovat parhaimmat, tosin yritys ottaa suuremman riskin siitä, että on arvioinut alan tulevaisuuden väärin. Tehoton viivästyneisyys on yleensä vahingollisempaa yritykselle. Ajoituksellisesti hyvä divestointikausi on usein vilkkaan myyntikauden vaihduttua vuoden hiljaisimmaksi kaudeksi (esim. "joulun jälkeen"), jolloin divestoitavan yksikön varastot ja henkilöstökin ovat pienimmillään. Siihen asti lypsämisstrategia saattaa olla edullista.

Divestoitavan yksikön loogisimmat ostajat ovat ennestään tuttuja: asiakkaita, hankkijoita, kilpailijoita ja yrityksen omaa henkilöstöä - yksiköstä saattaa tulla kannattava, kun se toimii pienemmillä yleiskustannuksilla ja paremmalle motivaatiolla. Yrityksen sisällä olevat mahdolliset ostajakandidaatit on huomioitava siksikin, etteivät he haittasi yksikön myyntiä.

Divestoitavalle yksikölle olisi löydettävä sellainen ostaja, jolle yksikkö sopisi mitä parhaiten, ja ostajalle olisi myös osoitettava se, esim: "sopisi jakeluunne", "täydentäisi tuotelinjaanne". Divestointien liittyminen selkeään yrityksen strategiaan, nostaa divestoitavien yksikköjen arvoa markkinoilla siihen verrattuna, että yritys myisi ei-haluttuja osiaan ilman määriteltyjä strategisia tavoitteita.

VIITTEET:
Harrigan 1981, 312.
Harrigan 1982a, 724.
Harrigan 1982b, 46.
Harrigan 1984, 74-75.
Harrigan & Porter 1984, 74-75.
Hofer & Schendel 1978, 176.
Jääskeläinen & Kallio 1977, 294.
Kykkänen 1984, 1. 4. 18. 20-21.
Lovejoy 1971, 57-59. 176.
Montgomery ym. 1984, 830.
Porter 1980, 261. 263.
Sunila 1984, 51. 54.
Thompson & Strickland 1983, 150.
Vignola 1974, 11. 10. 20-22. 56. 71. 89.