2.4.3 Yrityksen ja sen osien arvo

2.4.3 Yrityksen ja sen osien arvo

Yrityksen arvonmääritysmenetelmien tavoitteena on potentiaalisen hinnan laskeminen arvonmäärityksen kohteena olevalle yritykselle. Objektiivisen arvon määrittäminen yritykselle on hankalaa, koska yritys on ainutlaatuinen heterogeeninen hyödyke. Yritysmarkkinoilla ei muodostu tasapainohintaa kysynnän ja tarjonnan vaikutuksesta, vaan vallitsee tavallisesti bilateraalinen monopoli: on vain yksi ostaja ja yksi myyjä. Nämä osapuolet neuvottelevat yrityksen hinnan kussakin tapauksessa erikseen. Mm. erilaiset synergiamahdollisuudet vaikuttavat subjektiivisten arvojen eroon. Yritykselle syntyy hinta vain, jos ostajan maksimiarvo yritykselle on suurempi kuin myyjän minimiarvo.

Yrityksen tai sen jonkin osayksikön arvoa voidaan etsiä kahdella tavalla: substanssiarvona (esinearvo) tai tuottoarvona. Substanssiarvomenetelmässä yritystä (tai sen osayksikköä) jaotellaan pienemmiksi osatekijöiksi: yritykseen kuuluvat aineelliset ja mahdollisesti aineettomat tuotannontekijät arvostetaan erikseen ja erillisarvot lasketaan yhteen.

Halukas ostaja laskee rekonstruktioarvon, eli mitä joutuisi maksamaan vaihtoehtoisesti, jos hankkisi tällaisia tuotannontekijöitä ja kokoaisi niistä samanlaisen ja samanikäisen yrityksen kuin minkä voisi ostaa valmiina. Omistaja tai myyjä laskee likvidaatio- eli teurastusarvon, jonka saisi myydessään yrityksen erillisinä tuotannontekijöinä.

Käytännössä substanssiarvon lähtökohdaksi otetaan tavallisesti yrityksen tase, jonka aktiivaerät arvostetaan tavalla tai toisella uudestaan. Tase-erien lisäksi täytyisi arvostaa yritykseen kuuluvat aineettomat tuotannontekijät, kuten organisaatio jäsenilleen, liikkeenjohto, asiakas- ja hankkijasuhteet, tietotaito jne., joista muodostuu yrityksen ainutlaatuinen, yksilöllinen hyvä maine eli ns. goodwill-arvo.

Yrityksen tuottoarvo lasketaan diskonttaamalla yrityksestä tulevaisuudessa odotettavat nettotulot pääoma-arvoksi arvonmäärityshetkenä. Eli sovelletaan investointilaskelmien nykyarvomenetelmää.

Tuottoarvolaskelma ei voi ulottua yrityksen suunnitteluhorisonttia kauemmaksi tulevaisuuteen, vaikka tuottoja odotetaan tulevan tämän jälkeenkin. Myöhemmät tulot arvioidaan yrityksen "jäännösarvona" suunnitteluhorisontin takarajalla eli sen viimeisen periodin lopussa. Jäännösarvo lasketaan joko traditionaalisella tuottoarvomallilla, jonka mukaan kaikki vastaiset nettotulot ovat yhtä suuria (jolloin yhteenlasketuksi tuottoarvoksi muodostuu yhden vuoden vakiintunut nettotulo jaettuna laskentakorkokannalla) tai substanssiarvona.

Yritysoston hankintameno on suunnittelutilanteessa yleensä tuntematon, toisin kuin muissa investointivaihtoehdoissa. Suurin hyväksyttävä hankintameno, eli yrityksen rajahinta ostajalle, lasketaan tuottoarvolaskelman tekemisen jälkeen, määrittelemällä, millä halvimmalla vaihtoehtoisen investoinnin hankintamenolla saataisiin vastaava tuottoarvo.

Tämä pelkkä eri investointien tuottoarvojen (niiden diskontattujen tulovirtojen) vertaileminen vastaaviin hankintamenoihinsa on likimääräisratkaisu, investointiteoreettinen partiaalimalli. Perusteellisempi menettely, totaalimalli, vaatii vaihtoehtoisten investointiohjelmien täydellistä vertailua, mitä vaikeuttaa yksityiskohtaisen informaation puute.

Yrityksen omistaja/myyjä määrittelee rajahintansa, alimman kannattavan myyntihintansa, aivan samalla tavalla, oman tuottoarvolaskelmansa pohjalta. Mitä tuottoisampia vaihtoehtoisia investointikohteita myyjältä on, sitä pienemmällä investointimenolla ne tuottaisivat yhtä hyvin kuin myytävä yritys (tai yrityksen osa), ja sitä pienemmällä yritysmyynnistä saamallaan rajahinnalla myyjä pystyisi vielä tekemään vaihtoehtoisen investointinsa.

VIITTEET:
Artto 1977, 79.
Virtanen 1979. 24. 35. 37. 52.
Virtanen 1980, 309. 311-312. 314