2.5 KANNATTAVUUS JA KASVU PÄÄMÄÄRINÄ
2.5.1 Päämäärien jako asiakokonaisuuksiin
Päämäärien asettamisella konkretisoidaan yrityksen toiminnan tavoitepuoli. Päämäärillä ilmaistaan yrityksen pyrkimyksiä haluttuna toimintana jollakin aikavälillä tai haluttuna tilana aikavälin lopussa.
Yrityksen keskeisimpänä päämääränä on klassisesti pidetty voiton maksimointia. Ennen teknologian kehittymistä voitiin lyhytaikaista voittoa pitää yrityksen menestyksen mittana. Yhteiskunnan monimutkaistuminen on kuitenkin pakottanut yritykset pitempiaikaiseen suunnitteluun ja korostanut yrityksen pitkän aikavälin kannattavuutta.
Yrityksen sidosryhmien laajetessa yrityksen olemassaolo muodostuu tärkeäksi laajoille ihmisryhmille ja yrityksen keskeisimmäksi päämääräksi tulee säilyminen, eloonjääminen, joka edellyttää kannattavuutta pitkällä aikavälillä. Vain kannattava yritys pystyy turvallisen jatkuvasti tyydyttämään eri sidosryhmiensä vastikevaatimukset ja säilymään elossa.
Yrityksen täytyy säilyttää uusiutumiskykynsä pysyäkseen elossa. Uusiutuminen vaatii yleensä pitkää toteuttamisaikaa. Yritys ei voi siten liikaa keskittyä lyhyen aikavälin kannattavuuteensa vahingoittamatta pitkän aikavälin kannattavuuttaan.
Kannattavuus voidaan lyhyellä aikavälillä asettaa suoraan päämääräksi, mutta pitkille aikaväleille on vaikeaa tehdä riittävän luotettavia tuottoennusteita. Tämän vuoksi pitkän aikavälin kannattavuuspäämäärä jaetaan useisiin yrityksen kannattavuutta, uusiutumiskykyä ja eloonjäämistä tukeviin osa-alueiden päämääriin.
Päämääriä voidaan jakaa eri asiakokonaisuuksiin esim. seuraavasti:
1) Tuottopäämäärä (sijoitetun pääoman tuotto - kynnysarvona)
2) Ulkoisen kilpailukyvyn parantaminen
a) Kasvupäämäärät (myynnin kasvu, markkinaosuuden kasvu, tuotantolinjan laajentaminen, markkina-alueen laajentaminen)
b) Stabiilisuuspäämäärä (myynnin vaihtelu, tuottojen vaihtelu, kapasiteetin käyttöaste)
3) Sisäisen tehokkuuden päämäärät (erilaiset kiertonopeudet, myynnin voittoprosentti, tutkimus ja tietotaito, tuotantovälineiden ikä)
4) Joustavuuspäämäärät eli tuottavuus epävarmoissa oloissa
a) Ulkoinen joustavuus hyökkäävästi (kehittämiskykyisten teknologioiden määrä, tutkimus- ja kehitystoiminnan vahvuus) tai puolustavasti (itsenäisten asiakkaiden määrä, itsenäisten markkinasegmenttien määrä, itsenäisten tuotannonalojen määrä)
b) Sisäinen joustavuus eli likvidisyys, mahdollisuus vastata epävarmoihin sattumiin likviditeetillä (mittoina mm. "acid test": rahoitusomaisuus/(tilivelat + lyhytaikaiset velat), tai "current ratio": (rahoitusomaisuus + vaihto-omaisuus)/(tilivelat + lyhytaikaiset velat) , jne.)
5) Muut päämäärät (ei-taloudelliset päämäärät, sosiaaliset velvollisuudet, jne.)
VIITTEET:
Ansoff 1965, 38-39. 52-64.
torstai 4. kesäkuuta 2009
tiistai 2. kesäkuuta 2009
2.4.4 Investointisuunnittelun kytkeminen strategiseen suunnitteluun
2.4.4 Investointisuunnittelun kytkeminen strategiseen suunnitteluun
Investointisuunnittelun osatekijät voidaan ryhmitellä paikoilleen investointiprosessin osiksi. Investointienkin suunnittelun prosessi on sovellutus yleisestä suunnittelun tai päätöksenteon prosessista (ks. 2.1.2).
Investointiprosessi voidaan jakaa kuuteen osavaiheeseen:
1) investointi-ideoiden ja kohteiden etsintä,
2) investointikohteiden määrittäminen,
3) investointivaihtoehtojen arvostelu ja vertailu,
4) investointien rahoituksen suunnittelu,
5) investointipäätös,
6) investointien tarkkailu.
Näistä osavaiheista on edellä lyhyesti käsitelty investointikohteiden määrittämistä investointien osatekijöinä, sekä vaihtoehtojen arvostelua investointilaskelmamenetelmillä. Rahoitusta on sivuttu. Kokonainen yritys tai yrityksen osa on nähty jo toteutettuna investointivaihtoehtona, jonka arvoa ja tuottavuutta voidaan arvostella ja vertailla muihin investointivaihtoehtoihin, tai uutena investointimahdollisuutena, joka voidaan toteuttaa yritysostona.
Investointiteoreettinen tarkastelu sivuuttaa kuitenkin kvalitatiiviset ja harkinnanvaraiset tekijät. Yrityksen arvoon vaikuttaa myös subjektiivinen, ei-rahassa-mitattavissa-oleva hyöty, jota on vaikeaa kvantifioida, ja joka jää sen vuoksi arvonmäärityslaskelmien ulkopuolelle.
Erityisesti yrityskaupat investointivaihtoehtoina ovat ensi sijassa strategisia päätöksiä, joissa arvonmääritysteorian mukaiset taloudelliset motiivit eivät ole etusijalla. Strategisessa päätöstilanteessa ovat ongelmien tunnistaminen ja toimintavaihtoehtojen kehittäminen keskeisessä asemassa.
Kuviossa 16 havainnollistetaan strategiasuunnittelun, portfoliosuunnittelun ja investointisuunnittelun yhdistämistä toisiinsa.
Kuvio 16. Investointisuunnittelun kytkeminen strategiseen suunnitteluun.
STRATEGIASUUNNITTELU
Sidosryhmien vaateet
Toiminta-ajatus
Päämäärät
Strategiat
RESURSSIEN KOHDISTAMINEN
Resurssit -> <- Mahdollisuudet
Portfoliosuunnittelu (?) (*) ($) (t)
Vaihtoehtosuunnitelmat
INVESTOINTISUUNNITTELU
Investointikohteiden löytäminen
Investointivaihtoehtojen määrittäminen, arvostelu, vertailu
Yrityksen ja sen osien arvo
Rahoitusmahdollisuudet
*
VIITTEET:
Honko 1979, 24.
Virtanen 1979, 119. 63. 36. 17. 66.
Investointisuunnittelun osatekijät voidaan ryhmitellä paikoilleen investointiprosessin osiksi. Investointienkin suunnittelun prosessi on sovellutus yleisestä suunnittelun tai päätöksenteon prosessista (ks. 2.1.2).
Investointiprosessi voidaan jakaa kuuteen osavaiheeseen:
1) investointi-ideoiden ja kohteiden etsintä,
2) investointikohteiden määrittäminen,
3) investointivaihtoehtojen arvostelu ja vertailu,
4) investointien rahoituksen suunnittelu,
5) investointipäätös,
6) investointien tarkkailu.
Näistä osavaiheista on edellä lyhyesti käsitelty investointikohteiden määrittämistä investointien osatekijöinä, sekä vaihtoehtojen arvostelua investointilaskelmamenetelmillä. Rahoitusta on sivuttu. Kokonainen yritys tai yrityksen osa on nähty jo toteutettuna investointivaihtoehtona, jonka arvoa ja tuottavuutta voidaan arvostella ja vertailla muihin investointivaihtoehtoihin, tai uutena investointimahdollisuutena, joka voidaan toteuttaa yritysostona.
Investointiteoreettinen tarkastelu sivuuttaa kuitenkin kvalitatiiviset ja harkinnanvaraiset tekijät. Yrityksen arvoon vaikuttaa myös subjektiivinen, ei-rahassa-mitattavissa-oleva hyöty, jota on vaikeaa kvantifioida, ja joka jää sen vuoksi arvonmäärityslaskelmien ulkopuolelle.
Erityisesti yrityskaupat investointivaihtoehtoina ovat ensi sijassa strategisia päätöksiä, joissa arvonmääritysteorian mukaiset taloudelliset motiivit eivät ole etusijalla. Strategisessa päätöstilanteessa ovat ongelmien tunnistaminen ja toimintavaihtoehtojen kehittäminen keskeisessä asemassa.
Kuviossa 16 havainnollistetaan strategiasuunnittelun, portfoliosuunnittelun ja investointisuunnittelun yhdistämistä toisiinsa.
Kuvio 16. Investointisuunnittelun kytkeminen strategiseen suunnitteluun.
STRATEGIASUUNNITTELU
Sidosryhmien vaateet
Toiminta-ajatus
Päämäärät
Strategiat
RESURSSIEN KOHDISTAMINEN
Resurssit -> <- Mahdollisuudet
Portfoliosuunnittelu (?) (*) ($) (t)
Vaihtoehtosuunnitelmat
INVESTOINTISUUNNITTELU
Investointikohteiden löytäminen
Investointivaihtoehtojen määrittäminen, arvostelu, vertailu
Yrityksen ja sen osien arvo
Rahoitusmahdollisuudet
*
VIITTEET:
Honko 1979, 24.
Virtanen 1979, 119. 63. 36. 17. 66.
2.4.3 Yrityksen ja sen osien arvo
2.4.3 Yrityksen ja sen osien arvo
Yrityksen arvonmääritysmenetelmien tavoitteena on potentiaalisen hinnan laskeminen arvonmäärityksen kohteena olevalle yritykselle. Objektiivisen arvon määrittäminen yritykselle on hankalaa, koska yritys on ainutlaatuinen heterogeeninen hyödyke. Yritysmarkkinoilla ei muodostu tasapainohintaa kysynnän ja tarjonnan vaikutuksesta, vaan vallitsee tavallisesti bilateraalinen monopoli: on vain yksi ostaja ja yksi myyjä. Nämä osapuolet neuvottelevat yrityksen hinnan kussakin tapauksessa erikseen. Mm. erilaiset synergiamahdollisuudet vaikuttavat subjektiivisten arvojen eroon. Yritykselle syntyy hinta vain, jos ostajan maksimiarvo yritykselle on suurempi kuin myyjän minimiarvo.
Yrityksen tai sen jonkin osayksikön arvoa voidaan etsiä kahdella tavalla: substanssiarvona (esinearvo) tai tuottoarvona. Substanssiarvomenetelmässä yritystä (tai sen osayksikköä) jaotellaan pienemmiksi osatekijöiksi: yritykseen kuuluvat aineelliset ja mahdollisesti aineettomat tuotannontekijät arvostetaan erikseen ja erillisarvot lasketaan yhteen.
Halukas ostaja laskee rekonstruktioarvon, eli mitä joutuisi maksamaan vaihtoehtoisesti, jos hankkisi tällaisia tuotannontekijöitä ja kokoaisi niistä samanlaisen ja samanikäisen yrityksen kuin minkä voisi ostaa valmiina. Omistaja tai myyjä laskee likvidaatio- eli teurastusarvon, jonka saisi myydessään yrityksen erillisinä tuotannontekijöinä.
Käytännössä substanssiarvon lähtökohdaksi otetaan tavallisesti yrityksen tase, jonka aktiivaerät arvostetaan tavalla tai toisella uudestaan. Tase-erien lisäksi täytyisi arvostaa yritykseen kuuluvat aineettomat tuotannontekijät, kuten organisaatio jäsenilleen, liikkeenjohto, asiakas- ja hankkijasuhteet, tietotaito jne., joista muodostuu yrityksen ainutlaatuinen, yksilöllinen hyvä maine eli ns. goodwill-arvo.
Yrityksen tuottoarvo lasketaan diskonttaamalla yrityksestä tulevaisuudessa odotettavat nettotulot pääoma-arvoksi arvonmäärityshetkenä. Eli sovelletaan investointilaskelmien nykyarvomenetelmää.
Tuottoarvolaskelma ei voi ulottua yrityksen suunnitteluhorisonttia kauemmaksi tulevaisuuteen, vaikka tuottoja odotetaan tulevan tämän jälkeenkin. Myöhemmät tulot arvioidaan yrityksen "jäännösarvona" suunnitteluhorisontin takarajalla eli sen viimeisen periodin lopussa. Jäännösarvo lasketaan joko traditionaalisella tuottoarvomallilla, jonka mukaan kaikki vastaiset nettotulot ovat yhtä suuria (jolloin yhteenlasketuksi tuottoarvoksi muodostuu yhden vuoden vakiintunut nettotulo jaettuna laskentakorkokannalla) tai substanssiarvona.
Yritysoston hankintameno on suunnittelutilanteessa yleensä tuntematon, toisin kuin muissa investointivaihtoehdoissa. Suurin hyväksyttävä hankintameno, eli yrityksen rajahinta ostajalle, lasketaan tuottoarvolaskelman tekemisen jälkeen, määrittelemällä, millä halvimmalla vaihtoehtoisen investoinnin hankintamenolla saataisiin vastaava tuottoarvo.
Tämä pelkkä eri investointien tuottoarvojen (niiden diskontattujen tulovirtojen) vertaileminen vastaaviin hankintamenoihinsa on likimääräisratkaisu, investointiteoreettinen partiaalimalli. Perusteellisempi menettely, totaalimalli, vaatii vaihtoehtoisten investointiohjelmien täydellistä vertailua, mitä vaikeuttaa yksityiskohtaisen informaation puute.
Yrityksen omistaja/myyjä määrittelee rajahintansa, alimman kannattavan myyntihintansa, aivan samalla tavalla, oman tuottoarvolaskelmansa pohjalta. Mitä tuottoisampia vaihtoehtoisia investointikohteita myyjältä on, sitä pienemmällä investointimenolla ne tuottaisivat yhtä hyvin kuin myytävä yritys (tai yrityksen osa), ja sitä pienemmällä yritysmyynnistä saamallaan rajahinnalla myyjä pystyisi vielä tekemään vaihtoehtoisen investointinsa.
VIITTEET:
Artto 1977, 79.
Virtanen 1979. 24. 35. 37. 52.
Virtanen 1980, 309. 311-312. 314
Yrityksen arvonmääritysmenetelmien tavoitteena on potentiaalisen hinnan laskeminen arvonmäärityksen kohteena olevalle yritykselle. Objektiivisen arvon määrittäminen yritykselle on hankalaa, koska yritys on ainutlaatuinen heterogeeninen hyödyke. Yritysmarkkinoilla ei muodostu tasapainohintaa kysynnän ja tarjonnan vaikutuksesta, vaan vallitsee tavallisesti bilateraalinen monopoli: on vain yksi ostaja ja yksi myyjä. Nämä osapuolet neuvottelevat yrityksen hinnan kussakin tapauksessa erikseen. Mm. erilaiset synergiamahdollisuudet vaikuttavat subjektiivisten arvojen eroon. Yritykselle syntyy hinta vain, jos ostajan maksimiarvo yritykselle on suurempi kuin myyjän minimiarvo.
Yrityksen tai sen jonkin osayksikön arvoa voidaan etsiä kahdella tavalla: substanssiarvona (esinearvo) tai tuottoarvona. Substanssiarvomenetelmässä yritystä (tai sen osayksikköä) jaotellaan pienemmiksi osatekijöiksi: yritykseen kuuluvat aineelliset ja mahdollisesti aineettomat tuotannontekijät arvostetaan erikseen ja erillisarvot lasketaan yhteen.
Halukas ostaja laskee rekonstruktioarvon, eli mitä joutuisi maksamaan vaihtoehtoisesti, jos hankkisi tällaisia tuotannontekijöitä ja kokoaisi niistä samanlaisen ja samanikäisen yrityksen kuin minkä voisi ostaa valmiina. Omistaja tai myyjä laskee likvidaatio- eli teurastusarvon, jonka saisi myydessään yrityksen erillisinä tuotannontekijöinä.
Käytännössä substanssiarvon lähtökohdaksi otetaan tavallisesti yrityksen tase, jonka aktiivaerät arvostetaan tavalla tai toisella uudestaan. Tase-erien lisäksi täytyisi arvostaa yritykseen kuuluvat aineettomat tuotannontekijät, kuten organisaatio jäsenilleen, liikkeenjohto, asiakas- ja hankkijasuhteet, tietotaito jne., joista muodostuu yrityksen ainutlaatuinen, yksilöllinen hyvä maine eli ns. goodwill-arvo.
Yrityksen tuottoarvo lasketaan diskonttaamalla yrityksestä tulevaisuudessa odotettavat nettotulot pääoma-arvoksi arvonmäärityshetkenä. Eli sovelletaan investointilaskelmien nykyarvomenetelmää.
Tuottoarvolaskelma ei voi ulottua yrityksen suunnitteluhorisonttia kauemmaksi tulevaisuuteen, vaikka tuottoja odotetaan tulevan tämän jälkeenkin. Myöhemmät tulot arvioidaan yrityksen "jäännösarvona" suunnitteluhorisontin takarajalla eli sen viimeisen periodin lopussa. Jäännösarvo lasketaan joko traditionaalisella tuottoarvomallilla, jonka mukaan kaikki vastaiset nettotulot ovat yhtä suuria (jolloin yhteenlasketuksi tuottoarvoksi muodostuu yhden vuoden vakiintunut nettotulo jaettuna laskentakorkokannalla) tai substanssiarvona.
Yritysoston hankintameno on suunnittelutilanteessa yleensä tuntematon, toisin kuin muissa investointivaihtoehdoissa. Suurin hyväksyttävä hankintameno, eli yrityksen rajahinta ostajalle, lasketaan tuottoarvolaskelman tekemisen jälkeen, määrittelemällä, millä halvimmalla vaihtoehtoisen investoinnin hankintamenolla saataisiin vastaava tuottoarvo.
Tämä pelkkä eri investointien tuottoarvojen (niiden diskontattujen tulovirtojen) vertaileminen vastaaviin hankintamenoihinsa on likimääräisratkaisu, investointiteoreettinen partiaalimalli. Perusteellisempi menettely, totaalimalli, vaatii vaihtoehtoisten investointiohjelmien täydellistä vertailua, mitä vaikeuttaa yksityiskohtaisen informaation puute.
Yrityksen omistaja/myyjä määrittelee rajahintansa, alimman kannattavan myyntihintansa, aivan samalla tavalla, oman tuottoarvolaskelmansa pohjalta. Mitä tuottoisampia vaihtoehtoisia investointikohteita myyjältä on, sitä pienemmällä investointimenolla ne tuottaisivat yhtä hyvin kuin myytävä yritys (tai yrityksen osa), ja sitä pienemmällä yritysmyynnistä saamallaan rajahinnalla myyjä pystyisi vielä tekemään vaihtoehtoisen investointinsa.
VIITTEET:
Artto 1977, 79.
Virtanen 1979. 24. 35. 37. 52.
Virtanen 1980, 309. 311-312. 314
2.4.2. Investointien rahoitus
2.4.2. Investointien rahoitus
Tärkeimmät investointien rahoituksen lähteet ryhmitellään:
1) ulkoiseen rahoitukseen, jota ovat:
a) oman pääoman lisäys, ja
b) (lyhyt- tai pitkäaikaisen) vieraan pääoman lisäys, sekä
2) sisäiseen rahoitukseen, jota ovat:
a) yrityksessä pidätetty voitto ja poistot, ja
b) divestoinneista (mukaan lukien yleensä omaisuuden myynti, varastojen vähentäminen, myyntisaatavien pienentäminen) saatavat tulot.
Portfoliomallit rajoittuvat ottamaan huomioon vain sisäisen rahoituksen saatavuuden: "tähtituotteiden" vaatimat investoinnit rahoitetaan "lypsylehmien" tuottamilla runsailla voitoilla, sekä "koirien" divestoimisella.
Tiedettäessä jo paljonko ja milloin rahaa tarvittaisiin johonkin investointikohteeseen, jää ongelmaksi mistä rahoitus saadaan ja mitkä ovat sen kustannukset.
Sisäisessä rahoituksessa kustannuksena on pidettävä vähintään sitä tuottoa, minkä osakkaat saisivat, jos voitot, poistot ja divestointitulot jaettaisiin heille osinkona ja he käyttäisivät ne vaihtoehtoisella tavalla.
Ulkoisesta rahoituksesta oman pääoman lisäys maksaa sen verran kuin lisäpääomalle on vastaisuudessa maksettava osinkoja. Oman pääoman saamisen esteenä voi olla, ettei nykyisillä omistajilla ole varaa lisäsijoituksiin, eikä uusia omistajaryhmiä haluta jakamaan omistajan valtaa.
Vieraan pääoman lisäyksen kustannuksen osoittaa pääpiirteissään siitä maksettava korko. Yrityksen velkaantumisaste vaikuttaa kuitenkin vieraan pääoman saatavuuteen, saatavuuden ehtoihin ja sitä kautta myös korkokustannuksen suuruuteen.
Korkea velkaantumisaste vaikuttaa yrityksen arvoon toisaalta positiivisesti, koska vieraan pääoman "vipuvaikutus" jättää voittovarat jaettavaksi pienemmälle oman pääoman osuudelle, toisaalta negatiivisesti, koska vieraan pääoman korko muodostaa joustamattoman kustannusvaatimuksen, joka ei mukaudu tulojen ehkä heilahdellessa voimakkaasti eri kausina. Korkea velkaantumisaste lisää näin ollen yrityksen riskiä ja rajoittaa liikkeenjohdon toimintavapautta, sekä nostaa lisärahoituksen kustannuksia.
Jos suunniteltuun uuteen investointikohteeseen käytetään sisäistä rahoitusta, täytyy rahoitusta vähentää aikaisemmin suunnitelluilta investointikohteilta (eli: portfoliomallien mukaisesti investoidaan "ongelmalapsituotteeseen" ja vähennetään uusintainvestointeja "lypsylehmätuotteisiin").
Lähtökohtana on, että uuden investointivaihtoehdon nykyarvo on suurempi tai yhtä suuri kuin niiden investointivaihto-ehtojen, jotka se syrjäyttää, ellei ulkoista lisärahoitusta voida saada. Ulkoisen rahoituksen lisäämistä on kuitenkin syytä harkita (portfoliomallien täydennyksenä), jos näin syrjäytyisi investointivaihtoehtoja, joiden sisäinen korkokanta ylittää ulkoisen lisärahoituksen korkokannan.
VIITTEET:
Honko 1979, 112. 128. 132-133.
Virtanen 1979, 48.
Tärkeimmät investointien rahoituksen lähteet ryhmitellään:
1) ulkoiseen rahoitukseen, jota ovat:
a) oman pääoman lisäys, ja
b) (lyhyt- tai pitkäaikaisen) vieraan pääoman lisäys, sekä
2) sisäiseen rahoitukseen, jota ovat:
a) yrityksessä pidätetty voitto ja poistot, ja
b) divestoinneista (mukaan lukien yleensä omaisuuden myynti, varastojen vähentäminen, myyntisaatavien pienentäminen) saatavat tulot.
Portfoliomallit rajoittuvat ottamaan huomioon vain sisäisen rahoituksen saatavuuden: "tähtituotteiden" vaatimat investoinnit rahoitetaan "lypsylehmien" tuottamilla runsailla voitoilla, sekä "koirien" divestoimisella.
Tiedettäessä jo paljonko ja milloin rahaa tarvittaisiin johonkin investointikohteeseen, jää ongelmaksi mistä rahoitus saadaan ja mitkä ovat sen kustannukset.
Sisäisessä rahoituksessa kustannuksena on pidettävä vähintään sitä tuottoa, minkä osakkaat saisivat, jos voitot, poistot ja divestointitulot jaettaisiin heille osinkona ja he käyttäisivät ne vaihtoehtoisella tavalla.
Ulkoisesta rahoituksesta oman pääoman lisäys maksaa sen verran kuin lisäpääomalle on vastaisuudessa maksettava osinkoja. Oman pääoman saamisen esteenä voi olla, ettei nykyisillä omistajilla ole varaa lisäsijoituksiin, eikä uusia omistajaryhmiä haluta jakamaan omistajan valtaa.
Vieraan pääoman lisäyksen kustannuksen osoittaa pääpiirteissään siitä maksettava korko. Yrityksen velkaantumisaste vaikuttaa kuitenkin vieraan pääoman saatavuuteen, saatavuuden ehtoihin ja sitä kautta myös korkokustannuksen suuruuteen.
Korkea velkaantumisaste vaikuttaa yrityksen arvoon toisaalta positiivisesti, koska vieraan pääoman "vipuvaikutus" jättää voittovarat jaettavaksi pienemmälle oman pääoman osuudelle, toisaalta negatiivisesti, koska vieraan pääoman korko muodostaa joustamattoman kustannusvaatimuksen, joka ei mukaudu tulojen ehkä heilahdellessa voimakkaasti eri kausina. Korkea velkaantumisaste lisää näin ollen yrityksen riskiä ja rajoittaa liikkeenjohdon toimintavapautta, sekä nostaa lisärahoituksen kustannuksia.
Jos suunniteltuun uuteen investointikohteeseen käytetään sisäistä rahoitusta, täytyy rahoitusta vähentää aikaisemmin suunnitelluilta investointikohteilta (eli: portfoliomallien mukaisesti investoidaan "ongelmalapsituotteeseen" ja vähennetään uusintainvestointeja "lypsylehmätuotteisiin").
Lähtökohtana on, että uuden investointivaihtoehdon nykyarvo on suurempi tai yhtä suuri kuin niiden investointivaihto-ehtojen, jotka se syrjäyttää, ellei ulkoista lisärahoitusta voida saada. Ulkoisen rahoituksen lisäämistä on kuitenkin syytä harkita (portfoliomallien täydennyksenä), jos näin syrjäytyisi investointivaihtoehtoja, joiden sisäinen korkokanta ylittää ulkoisen lisärahoituksen korkokannan.
VIITTEET:
Honko 1979, 112. 128. 132-133.
Virtanen 1979, 48.
2.4.1 Investointilaskelmat
2.4 INVESTOINTISUUNNITTELU
2.4.1 Investointilaskelmat
Strategisessa suunnittelussa vuorottelevat eri vaiheissa periaatteelliset valintaratkaisut vaikeasti mitattavista, laatueroluonteisista reaaliprosessin tavoitteista, sekä rahaprosessin termein helposti laskettavien tavoitteiden asettaminen. Raha on yksiselitteinen mittausväline.
Laskennalliset menetelmät ovat johdonmukaisin tapa ratkaista ongelmia, mikäli ongelmat vain voidaan muuttaa riittävän korkealle mittaamisen tasolle. (Mittaamisen ja luokituksen tasoja ovat laatuero-, järjestys-, välimatka-, ja suhdeluku-asteikko).
Strateginen suunnittelu on kehitetty ratkaisemaan mahdollisimman johdonmukaisesti sellaisia ongelmia, joihin pelkkä operatiivinen suunnittelu ei pysty, koska mukana on haitallisesti yhteismitattomia taikka tuntemattomia, epävarmoja tai harkinnanvaraista tekijöitä. Toisaalta strategista suunnittelua yritetään kehittää mahdollisimman paljon laskennalliseksi tai täydentää laskennallisilla menetelmillä.
Investointisuunnittelu ja strateginen suunnittelu rinnastuvat siinä, että suunnittelua tehdään pitkälle ajanjaksolle. Investointilaskelmilla analysoidaan ja vertaillaan erilaisten investointivaihtoehtojen edullisuutta.
Investointiteoria pyrkii laskentakaavoilla tekemään eri aikoina tapahtuvat maksusuoritukset samanarvoisiksi. Epävarmojen muutostekijöiden ennakointi on laskelmilla ongelmallisempaa ja rahallisesti mittaamattomia, esim. laatueroluonteisia tekijöitä, ei voida käsitellä vastaavalla tarkkuudella.
Laskelmien rajoitukset huomioiden, investointilaskelmien kohteeksi voidaan periaatteessa ottaa mitä erilaisimpia, jo toteutettuja tai suunnitteilla olevia investointeja. Investointivaihtoehdoksi voidaan ajatella yhtä hyvin yksittäinen tuotantokone kuin kokonainen tehdas tai yrityksen osasto tai tytäryritys tai koko yritys tai inhimilliset resurssitkin.
Kukin investointivaihtoehto voidaan jakaa osatekijöihin, joita ovat:
a) hankintameno (perusinvestointi),
b) juoksevasti syntyvät menot,
c) juoksevasti syntyvät tulot,
d) jäännösarvo,
e) investointiajanjakso,
f) laskentakorkokanta.
Kuviossa 15a) on esimerkki investointikohteen maksuvirrasta. Erilaisten investointivaihtoehtojen aiheuttamien meno- ja erityisesti tulovirtojen arviointi on eri tavoin vaikeaa kussakin tapauksessa.
Investointikohteet myös kytkeytyvät toisiinsa eri tavoin: joitakin kohteita voidaan ajatella selkeästi irrallisina ja itsenäisinä yksikköinä, mutta erityisesti jo olemassa olevien, aiemmin hankittujen yksikköjen välillä esiintyy hankalasti arvioitavia yhteisvaikutussuhteita eli synergiaa. Tällöin yhden yksikön aiheuttama menovirta ja tulovirta sekoittuvat osittain toisten yksikköjen vastaaviin, ja yhdenyksikön kannattavuutta investointina on vaikeata laskea.
Investointilaskelmilta vaaditaan vastaus kysymyksiin
a) onko jokin investointi sinänsä kannattava suhteessa yleiseen kriteeriin, kuten korkotasoon tai rahan vaihtoehtoiseen tuottoon, ja
b) mikä useammista, kannattavista investointivaihtoehdoista on edullisin. Kannattavuutta arvioitaessa on keskeisen tärkeää, paitsi tulon suuruus, myös sen saamisen nopeus, koska lyhyessä aikavälissä on vähemmän muutosten epävarmuutta ja riskejä kuin pitkällä aikavälillä.
1) Investoinnin takaisinmaksuaika on yksinkertainen ja yleisesti käytetty investoinnin edullisuuskriteeri. Sitä sovellettaessa asetetaan vaatimus aikarajasta, johon mennessä investoinnin yhteenlasketun tulovirran pitäisi saavuttaa ja ylittää investoinnista aiheutunut menovirta, sekä lasketaan investointikohteen meno- ja tulovirtojen todennäköinen kulku.
Jos todennäköinen saavutusaika alittaa vaaditun ajan, investointikohde voidaan hyväksyä. Aikarajavaatimus voi aiheutua esim. lainojen takaisinmaksuaikataulusta. Takaisinmaksuaika-kriteeri ei mittaa investoinnin varsinaista kannattavuutta, mutta sen sijaan hyvin investointikohteeseen liittyvää riskiä ja likviditeettivaikutuksia. (Kuvio 15b).
2) Investoinnin tuottoprosenttimenetelmässä (ROI) ennakoidaan investoinnin tuotto ja suhteutetaan se investoinnin vaatimaan pääomaan. Laskutoimitus tapahtuu vähentämällä ensin kunkin vuoden ennakoidusta tulovirrasta menot ja poistot, sekä laskemalla näin saatujen vuotuisten nettotuottojen keskiarvo ja jakamalla se alkuperäisellä investoinnilla tai keskimääräisellä investoinnilla. (Kuvio 15c). Kannattavuutta mitataan investoinnin koko eliniältä mutta eri aikoina tapahtuvia maksusuorituksia pidetään samanarvoisina.
Kuvio 15. Investointilaskelmamenetelmien vertailuesimerkki
a) Investointikohteen maksuvirta
(tulovirta - menovirta)
t2=+6 t3=+6 t4=+8
0______1______2______3______4 vuotta
(aika)
t1=-2'
H = 10' (hankintameno)
b) Investoinnin takaisinmaksuaika
Meno- ja tulovirta -10' -2' +6' +6' +8'
tämän välisumma -12' -6' 0' +8'
......................................................
Takaisinmaksuajaksi saadaan 3 vuotta, jossa ajassa yhteenlaskettu tulovirta ylittää aiemman menovirran.
c) Investoinnin tuottoprosenttimenetelmä
maksuvirta -2' +6' +6' +8'
-poistot (10'/4 vuotta) -2,5' -2,5' -2,5' -2,5'
tuotto -4,5' +3,5' +3,5' +5,5' = +8'
.............................................................
Keskimääräinen tuotto = 8'/ 4 vuotta = 2'/vuosi
Tuotto/investointi = 2'/10' = 0,20 => tuottoprosentti 20 %
Tuotto/keskimääräinen inv. = 2'/5' => tuottoprosentti 40 %
d) Nykyarvomenetelmä
maksuvirta -10' -2' +6' +6' +8'
diskonttaustekijä 1,0 0,91 0,83 0,75 0,68 (i=0,10)
-10' -1,8' +5,0' +4,5' +5,5' =+3,2'
.............................................................
Nykyarvoksi saadaan +3,2' (+13,2' -10')
e) Nykyarvoindeksi
Tulovirran nykyarvo/hankintameno = 13,2'/10' = 1,32 > 1
=> investointi on kannattava
f) Annuiteettimenetelmä
tulovirta -2' +6' +6' +8' = 18'
............................................................
keskimääräinen vuotuinen tulovirta on 18'/4v. = 4,5'
Annuiteetti c4/10 kertaa 10' = 0,32 kertaa 10' = 3,2'
Edellisten erotus on 4,5' - 3,2' = 1,3' > 0, joten investointi on kannattava.
g) Sisäisen korkokannan menetelmä
Kokeillaan iteratiivisesti eri diskonttauskorkoja, esim. (i=19)
tulovirta -2' +6' +6' +8'
diskonttaustekijä (i=19) 0,84 0,71 0,59 0,50
-1,7' +4,3' +3,5' +4,0' =+10,1'
...............................................................
Koska diskonttauskorolla i=19 saadun tulovirran nykyarvo 10,1'
miinus hankintameno 10' = 0,1' =n. 0 => sisäinen korko =n. 19 %
*
3) Nykyarvomenetelmässä tulevaisuuden maksusuoritukset diskontataan nykyhetkeen (investoinnin hankintahetkeen) pääomakustannusten tai pääoman vaihtoehtoisten tuottojen mukaista laskentakorkoa käyttäen ja niiden summasta vähennetään investoinnin hankintameno. Investointi on kannattava, jos näin saatu erotus on positiivinen. (Kuvio 15d). Tämä investointikriteeri on markkamääräinen eikä suhteellinen, ja se suosii näin ollen suuria investointikohteita, vaikka pienet sattuisivat olemaan suhteellisesti kannattavampia. Eri suuruisten investointien vertailu on näin ollen vaikeaa.
4) Nykyarvoindeksi lasketaan jakamalla tulevaisuuden maksusuoritusten diskontattu nykyarvo investoinnin hankintamenolla. Suhteellisena menetelmänä se erottaa samansuuruisen nykyarvon antavista investointikohteista pääomankäytöltään tehokkaimman vaihtoehdon. (Kuvio 15e).
5) Annuiteettimenetelmässä investoinnin hankintameno jaetaan laskentakoron mukaisiksi annuiteeteiksi koko investoinnin käyttöiälle, ja tämä menoannuiteetti vähennetään investoinnin aiheuttamasta keskimääräisestä vuotuisesta tuotosta. (Kuvio 15f). Investointi on kannattava, jos erotus on positiivinen.
6) Sisäisen korkokannan menetelmässä etsitään laskentakorkokanta, jota käytettäessä investoinnin nykyarvo olisi nolla. Tämä suhteellinen kriteeri voi suosia pieniä, suhteellisesti hyvin kannattavia investointikohteita, joiden absoluuttinen tuotto jää kuitenkin vähäisemmäksi kuin suuren investointikohteen. (Kuvio 15g).
Tärkeimmät ensisijaiset investointilaskelmamenetelmät ovat nykyarvomenetelmä ja sisäisen korkokannan menetelmä. Jos yritys toimisi kokonaan rajoitetuin omin pääomin, sisäinen korkokanta olisi kiistattomasti paras arviointimenetelmä.
Mutta jos yritys saa lainapääomia, yrityksen nettotulot (ja niiden diskontattu pääoma-arvo) kasvavat sellaisillakin investoinneilla, joiden sisäinen korkokanta on alempi, kunhan se ylittää lainakorkokannan. Tämä puoltaa nykyarvomenetelmää. Eri menetelmät täydentävät toisiaan, eivätkä useimmiten annakaan ristiriitaista tulosta.
Osa investointeihin liittyvästä epävarmuudesta on mitattavissa olevaa riskiä. Riskiä voidaan analysoida todennäköisyyslaskelmilla. Tällöin valitaan joitakin osatekijöitä, joihin liittyvää riskiä uskotaan voitavan analysoida. Esim. myyntitulojen määrä arvioidaan:
a)suotuisassa,
b) normaalissa,
c) epäsuotuisassa tapauksessa,
ja kullekin tapausvaihtoehdolle annetaan todennäköisyysarvo, esim. 25 %, 50 %, 25 % (= yhteensä 100 %). Osatekijöihin liittyvistä vaihtoehtoisista tapauksista voidaan laatia päätöspuu, jonka avulla lasketaan kunkin investointivaihtoehdon tuoton odotusarvo kunakin vuotena.
Päätöspuun tulemista saadaan selville myös tuoton vaihteluväli eri investointivaihtoehdoissa, jolloin riskiä kartettaessa voidaan valita turvallisempi vaihtoehto. Jos riski liitetään useisiin osatekijöihin, päätöspuun käytöstä tulee hankalaa tulosmahdollisuuksien lisääntyessä eksponentiaalisesti. Tällöin voidaan turvautua tietokonesimulointiin.
VIITTEET:
Amey & Egginton 1975, 31.
Asp ym. 1977, 25.
Honko 1979, 42. 80-110. 99. 79. 112.
Pitkänen 1969, 121. 74.
2.4.1 Investointilaskelmat
Strategisessa suunnittelussa vuorottelevat eri vaiheissa periaatteelliset valintaratkaisut vaikeasti mitattavista, laatueroluonteisista reaaliprosessin tavoitteista, sekä rahaprosessin termein helposti laskettavien tavoitteiden asettaminen. Raha on yksiselitteinen mittausväline.
Laskennalliset menetelmät ovat johdonmukaisin tapa ratkaista ongelmia, mikäli ongelmat vain voidaan muuttaa riittävän korkealle mittaamisen tasolle. (Mittaamisen ja luokituksen tasoja ovat laatuero-, järjestys-, välimatka-, ja suhdeluku-asteikko).
Strateginen suunnittelu on kehitetty ratkaisemaan mahdollisimman johdonmukaisesti sellaisia ongelmia, joihin pelkkä operatiivinen suunnittelu ei pysty, koska mukana on haitallisesti yhteismitattomia taikka tuntemattomia, epävarmoja tai harkinnanvaraista tekijöitä. Toisaalta strategista suunnittelua yritetään kehittää mahdollisimman paljon laskennalliseksi tai täydentää laskennallisilla menetelmillä.
Investointisuunnittelu ja strateginen suunnittelu rinnastuvat siinä, että suunnittelua tehdään pitkälle ajanjaksolle. Investointilaskelmilla analysoidaan ja vertaillaan erilaisten investointivaihtoehtojen edullisuutta.
Investointiteoria pyrkii laskentakaavoilla tekemään eri aikoina tapahtuvat maksusuoritukset samanarvoisiksi. Epävarmojen muutostekijöiden ennakointi on laskelmilla ongelmallisempaa ja rahallisesti mittaamattomia, esim. laatueroluonteisia tekijöitä, ei voida käsitellä vastaavalla tarkkuudella.
Laskelmien rajoitukset huomioiden, investointilaskelmien kohteeksi voidaan periaatteessa ottaa mitä erilaisimpia, jo toteutettuja tai suunnitteilla olevia investointeja. Investointivaihtoehdoksi voidaan ajatella yhtä hyvin yksittäinen tuotantokone kuin kokonainen tehdas tai yrityksen osasto tai tytäryritys tai koko yritys tai inhimilliset resurssitkin.
Kukin investointivaihtoehto voidaan jakaa osatekijöihin, joita ovat:
a) hankintameno (perusinvestointi),
b) juoksevasti syntyvät menot,
c) juoksevasti syntyvät tulot,
d) jäännösarvo,
e) investointiajanjakso,
f) laskentakorkokanta.
Kuviossa 15a) on esimerkki investointikohteen maksuvirrasta. Erilaisten investointivaihtoehtojen aiheuttamien meno- ja erityisesti tulovirtojen arviointi on eri tavoin vaikeaa kussakin tapauksessa.
Investointikohteet myös kytkeytyvät toisiinsa eri tavoin: joitakin kohteita voidaan ajatella selkeästi irrallisina ja itsenäisinä yksikköinä, mutta erityisesti jo olemassa olevien, aiemmin hankittujen yksikköjen välillä esiintyy hankalasti arvioitavia yhteisvaikutussuhteita eli synergiaa. Tällöin yhden yksikön aiheuttama menovirta ja tulovirta sekoittuvat osittain toisten yksikköjen vastaaviin, ja yhdenyksikön kannattavuutta investointina on vaikeata laskea.
Investointilaskelmilta vaaditaan vastaus kysymyksiin
a) onko jokin investointi sinänsä kannattava suhteessa yleiseen kriteeriin, kuten korkotasoon tai rahan vaihtoehtoiseen tuottoon, ja
b) mikä useammista, kannattavista investointivaihtoehdoista on edullisin. Kannattavuutta arvioitaessa on keskeisen tärkeää, paitsi tulon suuruus, myös sen saamisen nopeus, koska lyhyessä aikavälissä on vähemmän muutosten epävarmuutta ja riskejä kuin pitkällä aikavälillä.
1) Investoinnin takaisinmaksuaika on yksinkertainen ja yleisesti käytetty investoinnin edullisuuskriteeri. Sitä sovellettaessa asetetaan vaatimus aikarajasta, johon mennessä investoinnin yhteenlasketun tulovirran pitäisi saavuttaa ja ylittää investoinnista aiheutunut menovirta, sekä lasketaan investointikohteen meno- ja tulovirtojen todennäköinen kulku.
Jos todennäköinen saavutusaika alittaa vaaditun ajan, investointikohde voidaan hyväksyä. Aikarajavaatimus voi aiheutua esim. lainojen takaisinmaksuaikataulusta. Takaisinmaksuaika-kriteeri ei mittaa investoinnin varsinaista kannattavuutta, mutta sen sijaan hyvin investointikohteeseen liittyvää riskiä ja likviditeettivaikutuksia. (Kuvio 15b).
2) Investoinnin tuottoprosenttimenetelmässä (ROI) ennakoidaan investoinnin tuotto ja suhteutetaan se investoinnin vaatimaan pääomaan. Laskutoimitus tapahtuu vähentämällä ensin kunkin vuoden ennakoidusta tulovirrasta menot ja poistot, sekä laskemalla näin saatujen vuotuisten nettotuottojen keskiarvo ja jakamalla se alkuperäisellä investoinnilla tai keskimääräisellä investoinnilla. (Kuvio 15c). Kannattavuutta mitataan investoinnin koko eliniältä mutta eri aikoina tapahtuvia maksusuorituksia pidetään samanarvoisina.
Kuvio 15. Investointilaskelmamenetelmien vertailuesimerkki
a) Investointikohteen maksuvirta
(tulovirta - menovirta)
t2=+6 t3=+6 t4=+8
0______1______2______3______4 vuotta
(aika)
t1=-2'
H = 10' (hankintameno)
b) Investoinnin takaisinmaksuaika
Meno- ja tulovirta -10' -2' +6' +6' +8'
tämän välisumma -12' -6' 0' +8'
......................................................
Takaisinmaksuajaksi saadaan 3 vuotta, jossa ajassa yhteenlaskettu tulovirta ylittää aiemman menovirran.
c) Investoinnin tuottoprosenttimenetelmä
maksuvirta -2' +6' +6' +8'
-poistot (10'/4 vuotta) -2,5' -2,5' -2,5' -2,5'
tuotto -4,5' +3,5' +3,5' +5,5' = +8'
.............................................................
Keskimääräinen tuotto = 8'/ 4 vuotta = 2'/vuosi
Tuotto/investointi = 2'/10' = 0,20 => tuottoprosentti 20 %
Tuotto/keskimääräinen inv. = 2'/5' => tuottoprosentti 40 %
d) Nykyarvomenetelmä
maksuvirta -10' -2' +6' +6' +8'
diskonttaustekijä 1,0 0,91 0,83 0,75 0,68 (i=0,10)
-10' -1,8' +5,0' +4,5' +5,5' =+3,2'
.............................................................
Nykyarvoksi saadaan +3,2' (+13,2' -10')
e) Nykyarvoindeksi
Tulovirran nykyarvo/hankintameno = 13,2'/10' = 1,32 > 1
=> investointi on kannattava
f) Annuiteettimenetelmä
tulovirta -2' +6' +6' +8' = 18'
............................................................
keskimääräinen vuotuinen tulovirta on 18'/4v. = 4,5'
Annuiteetti c4/10 kertaa 10' = 0,32 kertaa 10' = 3,2'
Edellisten erotus on 4,5' - 3,2' = 1,3' > 0, joten investointi on kannattava.
g) Sisäisen korkokannan menetelmä
Kokeillaan iteratiivisesti eri diskonttauskorkoja, esim. (i=19)
tulovirta -2' +6' +6' +8'
diskonttaustekijä (i=19) 0,84 0,71 0,59 0,50
-1,7' +4,3' +3,5' +4,0' =+10,1'
...............................................................
Koska diskonttauskorolla i=19 saadun tulovirran nykyarvo 10,1'
miinus hankintameno 10' = 0,1' =n. 0 => sisäinen korko =n. 19 %
*
3) Nykyarvomenetelmässä tulevaisuuden maksusuoritukset diskontataan nykyhetkeen (investoinnin hankintahetkeen) pääomakustannusten tai pääoman vaihtoehtoisten tuottojen mukaista laskentakorkoa käyttäen ja niiden summasta vähennetään investoinnin hankintameno. Investointi on kannattava, jos näin saatu erotus on positiivinen. (Kuvio 15d). Tämä investointikriteeri on markkamääräinen eikä suhteellinen, ja se suosii näin ollen suuria investointikohteita, vaikka pienet sattuisivat olemaan suhteellisesti kannattavampia. Eri suuruisten investointien vertailu on näin ollen vaikeaa.
4) Nykyarvoindeksi lasketaan jakamalla tulevaisuuden maksusuoritusten diskontattu nykyarvo investoinnin hankintamenolla. Suhteellisena menetelmänä se erottaa samansuuruisen nykyarvon antavista investointikohteista pääomankäytöltään tehokkaimman vaihtoehdon. (Kuvio 15e).
5) Annuiteettimenetelmässä investoinnin hankintameno jaetaan laskentakoron mukaisiksi annuiteeteiksi koko investoinnin käyttöiälle, ja tämä menoannuiteetti vähennetään investoinnin aiheuttamasta keskimääräisestä vuotuisesta tuotosta. (Kuvio 15f). Investointi on kannattava, jos erotus on positiivinen.
6) Sisäisen korkokannan menetelmässä etsitään laskentakorkokanta, jota käytettäessä investoinnin nykyarvo olisi nolla. Tämä suhteellinen kriteeri voi suosia pieniä, suhteellisesti hyvin kannattavia investointikohteita, joiden absoluuttinen tuotto jää kuitenkin vähäisemmäksi kuin suuren investointikohteen. (Kuvio 15g).
Tärkeimmät ensisijaiset investointilaskelmamenetelmät ovat nykyarvomenetelmä ja sisäisen korkokannan menetelmä. Jos yritys toimisi kokonaan rajoitetuin omin pääomin, sisäinen korkokanta olisi kiistattomasti paras arviointimenetelmä.
Mutta jos yritys saa lainapääomia, yrityksen nettotulot (ja niiden diskontattu pääoma-arvo) kasvavat sellaisillakin investoinneilla, joiden sisäinen korkokanta on alempi, kunhan se ylittää lainakorkokannan. Tämä puoltaa nykyarvomenetelmää. Eri menetelmät täydentävät toisiaan, eivätkä useimmiten annakaan ristiriitaista tulosta.
Osa investointeihin liittyvästä epävarmuudesta on mitattavissa olevaa riskiä. Riskiä voidaan analysoida todennäköisyyslaskelmilla. Tällöin valitaan joitakin osatekijöitä, joihin liittyvää riskiä uskotaan voitavan analysoida. Esim. myyntitulojen määrä arvioidaan:
a)suotuisassa,
b) normaalissa,
c) epäsuotuisassa tapauksessa,
ja kullekin tapausvaihtoehdolle annetaan todennäköisyysarvo, esim. 25 %, 50 %, 25 % (= yhteensä 100 %). Osatekijöihin liittyvistä vaihtoehtoisista tapauksista voidaan laatia päätöspuu, jonka avulla lasketaan kunkin investointivaihtoehdon tuoton odotusarvo kunakin vuotena.
Päätöspuun tulemista saadaan selville myös tuoton vaihteluväli eri investointivaihtoehdoissa, jolloin riskiä kartettaessa voidaan valita turvallisempi vaihtoehto. Jos riski liitetään useisiin osatekijöihin, päätöspuun käytöstä tulee hankalaa tulosmahdollisuuksien lisääntyessä eksponentiaalisesti. Tällöin voidaan turvautua tietokonesimulointiin.
VIITTEET:
Amey & Egginton 1975, 31.
Asp ym. 1977, 25.
Honko 1979, 42. 80-110. 99. 79. 112.
Pitkänen 1969, 121. 74.
2.3 VAIHTOEHTOSUUNNITELMIEN KEHITTÄMINEN
2.3 VAIHTOEHTOSUUNNITELMIEN KEHITTÄMINEN
Yritykset jaetaan joskus kolmeen ryhmään tulevaisuutta varten varustautumisensa suhteen:
1) reagoijiin, jotka odottavat ongelmien ilmaantumista ennen kuin ratkaisevat niitä,
2) suunnittelijoihin, jotka ennakoivat ongelmia, ja
3) yrittäjiin, jotka ennakoivat sekä ongelmia että mahdollisuuksia.
Vaihtoehtoisilla suunnitelmille yritys voi ennakoida toimenpiteitään monen-erilaisia, ristiriitaisiakin tulevaisuudenodotuksia varten.
Vaihtoehtoisilla varasuunnitelmilla yritys pyrkii minimoimaan ympäristön muutosten aiheuttamia yllätyksiä, tutkimalla etukäteen uhkia ja mahdollisuuksia, muutoksia tietyillä markkinoilla tai teknologiassa taikka ympäristömuuttujissa, ja kehittämällä niiden toteutumisen varalle erilaisia vaihtoehtoja.
Varasuunnitelmia tehdään sekä liiketoimintayksikkötasolla että yritystasolla. Jälkimmäiselle tasolla ympäristökäsite on edellistä laajempi.
Varasuunnitelmien tarvetta tutkitaan joskus haavoittuvuus-matriisilla. Sen mukaan varasuunnitelmien kehittäminen on tarpeellisinta, kun on olemassa uhkia, joiden vaikutus yritykseen olisi suuri tai tuhoisa, mutta todennäköisyys niiden toteutumiselle on alle 50 prosenttia. Sitä todennäköisemmät uhkat vaatisivat välittömiä toimenpiteitä; vaikutukseltaan lievempien uhkien varalle taas riittäisi nykyisten, olemassa olevien suunnitelmien kehittäminenparemmiksi. Erilaisia varasuunnitelmia voitaisiin tehdä lähes rajattomasti, mutta harvinaisimpiin mahdollisuuksiin varautuminen ei ole usein taloudellisesti kannattavaa.
Erillisten varasuunnitelmien kehittämistä on arvosteltu passiivisuudesta sen vuoksi, että yritys valmistautuu niillä reagoimaan erilaisiin tapahtumiin, sen sijaan, että ottaisi aloitteen käsiinsä muotoillakseen tapahtumia ympäristössä sille edullisiksi ja sen toiveikkaimpien suunnitelmienmukaisiksi. (Yritys voi esim. tuoda julki huolellisesti perusteltuja lainmuutosehdotuksia, yrittää muokata yleistä mielipidettä jne.)
Erillisten varasuunnitelmien systeemiä voidaan pitää myös sisäisesti jäykkänä järjestelmänä, jäykempänä kuin kaiken yhdistämistä joksikin kokonaisstrategiaksi, jos tämä on mahdollista. Toisaalta irrallisetkin varasuunnitelmat tarjoavat paremmin joustonvaraa, ulkoisena joustavuutena, kuin ympäristöön nähden sopimattomaksi käynyt yleissuunnitelma.
Portfoliomalleista on muodostettu eräänlainen varasuunnitelmien systeemi. Portfoliomalleja käyttäessään yritys ei päätä yksitellen seuraavaa käyttämäänsä strategiaa, ja toteuta sitä, kunnes yksitellen päättää jostakin uudesta strategiasta, vaan on olemassa valmiiksiuseampia vaihtoehtoisia strategioita.
Yrityksen tai sen osan sisäisten voimavarojen ja ulkoisten tekijöiden analysoinnin (joka voi olla syvällinen taikka melkoisesti pelkistetty, kuten yleensä portfoliomalleissa) tulos antaa jonkinlaisen kaavamaisen suosituksen siitä, mikä strategiavaihtoehto annetuista useammista tai harvemmista vaihtoehdoista olisi syytä valita.
Varasuunnitelmien systeeminä portfoliomalleihin kohdistuu sama kritiikki passiivisuudesta kuin varasuunnitelmiin yleensä. Yritykset saattavat käyttää liian paljon aikaa ja parhaita henkisiä resurssejaan portfolionsa järjestelyyn, ja liian vähän niitä aktiiviseen toimintaan heikkojen yksikköjensä parantamiseksi ja vahvojen yksikköjensä pitämiseksi vahvoina.
Toisaalta portfoliomallien avulla voidaan luokitella enemmän erilaisia valmiiksi muotoiltuja strategiavaihtoehtoja, joita voidaan portfolioista riippumatta kehittää pitemmälle ja kulloinenkin toteuttamisvaihtoehdon valinta niistä voidaan tehdä muutoinkin kuin portfoliomallien perusteella.
Divestointistrategia ja yritysostostrategia ovat esimerkkejä ilman portfoliomallien vaikutustakin syntyneistä vaihtoehtostrategioista. Divestointien ja yritysostojen suunnittelut on yleensä suoritettu muuten vaihtoehtoja sisältämättömästäkin strategiasuunnittelusta erillään, koska ne ovat yritysten tavalliselle, normaalille päätöksenteolle kaukaisimpia asioita. Erityisesti divestointeja on myös vaikea peruuttaa ja yrityksen henkilöstön on vaikeaa olla objektiivisesti puolueeton divestointeja suunniteltaessa.
Portfoliomallien yhteydessä, esim. kuvion 11 avulla, voidaan luokitella muita toisilleen vaihtoehtoisia strategioita, tässä tapauksessa liiketoimintayksikkötasolla. Luokittelua voidaan jatkaa kuviossa 13, ryhmittelemällä vaihtoehtoiset strategiat sen mukaan, vaativatko ne lisää investointeja tai pysyykö yritykseen sitoutunut pääoma ennallaan, vai vähennetäänkö yritykseen sitoutunutta pääomaa.
Kuvio 13. Vaihtoehtoisia strategioita liikeyksikkötasolla.
(Vrt. Hofer & Schendel 1978, 103.)
Investointeja. Vähän/ei lainkaan. Negatiivisia
vaativia . tai negatiivisia . investointeja
strategioita . investointeja .
(Kasvu) . (Nollakasvu) . (Supistuminen)
................................................
1. Markkina- . 3. Voitto- . 5. Keskittyminen
osuuden . strategia . segmenttiin ja
lisääminen . . sitoutuneen pääoman supistaminen.
....................................................................
2. Kasvu- . 4. Käänne- . 6. Divestointi-
strategia . strategia . ja rahaksimuuttamisstrategiat.
*
Portfoliomallit suosittelevat pelkistäen investointeja lisääviä strategioita liikeyksiköille, jotka ovat vahvoja ja hyvillä, kasvavalla markkinoilla, sekä investointeja vähentäviä strategioita liikeyksiköille, jotka ovat heikkoja ja/tai huonoilla markkinoilla. Väliin jää epäselviä tai nollakasvu-tapauksia.
Liikeyksikköjä ylemmällä koko yrityksen tasolla voidaan myös erotella investointeja lisääviä ja vähentäviä strategioita (kuvio 14).
Kuvio 14. Vaihtoehtoisia strategioita koko yrityksen tasolla
(Vrt. Thompson & Strickland 1983, 128.)
Investointeja . Yleensä inves- . Investointeja
lisääviä . tointeja lisääviä . vähentäviä
strategioita . strategioita . strategioita
.......................................................
1. Vertikaalinen . 3. Keskittyminen . 5. Säästämisstrategia
integraatio . yhteen alaan .
.2. Diversifiointi. 4. Yhteinen yritys. 6. Divestointistrategia
................................................ 7. Rahaksi muuttaminen.
*
Koko yrityksen tasollakin strategiavaihtoehtojen taustalla on pelkistetysti ajatus kahdesta tärkeästä muuttujasta, jotka ovat yrityksen vahva tai heikko kilpailuasema ja markkinoiden nopea tai hidas (tai negatiivinen) kasvu. Yleisesti ottaen vahva kilpailuasema painottaa investointien lisäämistä ja heikko niiden vähentämistä.
VIITTEET:
Ansoff 1965, 176.
Business Week, Sept. 17, 1984, 52-57.
Gup 1980, 18. 58.
Hofer & Schendel 1978, 56. 63.
Thompson & Strickland 1983, 154.
Yritykset jaetaan joskus kolmeen ryhmään tulevaisuutta varten varustautumisensa suhteen:
1) reagoijiin, jotka odottavat ongelmien ilmaantumista ennen kuin ratkaisevat niitä,
2) suunnittelijoihin, jotka ennakoivat ongelmia, ja
3) yrittäjiin, jotka ennakoivat sekä ongelmia että mahdollisuuksia.
Vaihtoehtoisilla suunnitelmille yritys voi ennakoida toimenpiteitään monen-erilaisia, ristiriitaisiakin tulevaisuudenodotuksia varten.
Vaihtoehtoisilla varasuunnitelmilla yritys pyrkii minimoimaan ympäristön muutosten aiheuttamia yllätyksiä, tutkimalla etukäteen uhkia ja mahdollisuuksia, muutoksia tietyillä markkinoilla tai teknologiassa taikka ympäristömuuttujissa, ja kehittämällä niiden toteutumisen varalle erilaisia vaihtoehtoja.
Varasuunnitelmia tehdään sekä liiketoimintayksikkötasolla että yritystasolla. Jälkimmäiselle tasolla ympäristökäsite on edellistä laajempi.
Varasuunnitelmien tarvetta tutkitaan joskus haavoittuvuus-matriisilla. Sen mukaan varasuunnitelmien kehittäminen on tarpeellisinta, kun on olemassa uhkia, joiden vaikutus yritykseen olisi suuri tai tuhoisa, mutta todennäköisyys niiden toteutumiselle on alle 50 prosenttia. Sitä todennäköisemmät uhkat vaatisivat välittömiä toimenpiteitä; vaikutukseltaan lievempien uhkien varalle taas riittäisi nykyisten, olemassa olevien suunnitelmien kehittäminenparemmiksi. Erilaisia varasuunnitelmia voitaisiin tehdä lähes rajattomasti, mutta harvinaisimpiin mahdollisuuksiin varautuminen ei ole usein taloudellisesti kannattavaa.
Erillisten varasuunnitelmien kehittämistä on arvosteltu passiivisuudesta sen vuoksi, että yritys valmistautuu niillä reagoimaan erilaisiin tapahtumiin, sen sijaan, että ottaisi aloitteen käsiinsä muotoillakseen tapahtumia ympäristössä sille edullisiksi ja sen toiveikkaimpien suunnitelmienmukaisiksi. (Yritys voi esim. tuoda julki huolellisesti perusteltuja lainmuutosehdotuksia, yrittää muokata yleistä mielipidettä jne.)
Erillisten varasuunnitelmien systeemiä voidaan pitää myös sisäisesti jäykkänä järjestelmänä, jäykempänä kuin kaiken yhdistämistä joksikin kokonaisstrategiaksi, jos tämä on mahdollista. Toisaalta irrallisetkin varasuunnitelmat tarjoavat paremmin joustonvaraa, ulkoisena joustavuutena, kuin ympäristöön nähden sopimattomaksi käynyt yleissuunnitelma.
Portfoliomalleista on muodostettu eräänlainen varasuunnitelmien systeemi. Portfoliomalleja käyttäessään yritys ei päätä yksitellen seuraavaa käyttämäänsä strategiaa, ja toteuta sitä, kunnes yksitellen päättää jostakin uudesta strategiasta, vaan on olemassa valmiiksiuseampia vaihtoehtoisia strategioita.
Yrityksen tai sen osan sisäisten voimavarojen ja ulkoisten tekijöiden analysoinnin (joka voi olla syvällinen taikka melkoisesti pelkistetty, kuten yleensä portfoliomalleissa) tulos antaa jonkinlaisen kaavamaisen suosituksen siitä, mikä strategiavaihtoehto annetuista useammista tai harvemmista vaihtoehdoista olisi syytä valita.
Varasuunnitelmien systeeminä portfoliomalleihin kohdistuu sama kritiikki passiivisuudesta kuin varasuunnitelmiin yleensä. Yritykset saattavat käyttää liian paljon aikaa ja parhaita henkisiä resurssejaan portfolionsa järjestelyyn, ja liian vähän niitä aktiiviseen toimintaan heikkojen yksikköjensä parantamiseksi ja vahvojen yksikköjensä pitämiseksi vahvoina.
Toisaalta portfoliomallien avulla voidaan luokitella enemmän erilaisia valmiiksi muotoiltuja strategiavaihtoehtoja, joita voidaan portfolioista riippumatta kehittää pitemmälle ja kulloinenkin toteuttamisvaihtoehdon valinta niistä voidaan tehdä muutoinkin kuin portfoliomallien perusteella.
Divestointistrategia ja yritysostostrategia ovat esimerkkejä ilman portfoliomallien vaikutustakin syntyneistä vaihtoehtostrategioista. Divestointien ja yritysostojen suunnittelut on yleensä suoritettu muuten vaihtoehtoja sisältämättömästäkin strategiasuunnittelusta erillään, koska ne ovat yritysten tavalliselle, normaalille päätöksenteolle kaukaisimpia asioita. Erityisesti divestointeja on myös vaikea peruuttaa ja yrityksen henkilöstön on vaikeaa olla objektiivisesti puolueeton divestointeja suunniteltaessa.
Portfoliomallien yhteydessä, esim. kuvion 11 avulla, voidaan luokitella muita toisilleen vaihtoehtoisia strategioita, tässä tapauksessa liiketoimintayksikkötasolla. Luokittelua voidaan jatkaa kuviossa 13, ryhmittelemällä vaihtoehtoiset strategiat sen mukaan, vaativatko ne lisää investointeja tai pysyykö yritykseen sitoutunut pääoma ennallaan, vai vähennetäänkö yritykseen sitoutunutta pääomaa.
Kuvio 13. Vaihtoehtoisia strategioita liikeyksikkötasolla.
(Vrt. Hofer & Schendel 1978, 103.)
Investointeja. Vähän/ei lainkaan. Negatiivisia
vaativia . tai negatiivisia . investointeja
strategioita . investointeja .
(Kasvu) . (Nollakasvu) . (Supistuminen)
................................................
1. Markkina- . 3. Voitto- . 5. Keskittyminen
osuuden . strategia . segmenttiin ja
lisääminen . . sitoutuneen pääoman supistaminen.
....................................................................
2. Kasvu- . 4. Käänne- . 6. Divestointi-
strategia . strategia . ja rahaksimuuttamisstrategiat.
*
Portfoliomallit suosittelevat pelkistäen investointeja lisääviä strategioita liikeyksiköille, jotka ovat vahvoja ja hyvillä, kasvavalla markkinoilla, sekä investointeja vähentäviä strategioita liikeyksiköille, jotka ovat heikkoja ja/tai huonoilla markkinoilla. Väliin jää epäselviä tai nollakasvu-tapauksia.
Liikeyksikköjä ylemmällä koko yrityksen tasolla voidaan myös erotella investointeja lisääviä ja vähentäviä strategioita (kuvio 14).
Kuvio 14. Vaihtoehtoisia strategioita koko yrityksen tasolla
(Vrt. Thompson & Strickland 1983, 128.)
Investointeja . Yleensä inves- . Investointeja
lisääviä . tointeja lisääviä . vähentäviä
strategioita . strategioita . strategioita
.......................................................
1. Vertikaalinen . 3. Keskittyminen . 5. Säästämisstrategia
integraatio . yhteen alaan .
.2. Diversifiointi. 4. Yhteinen yritys. 6. Divestointistrategia
................................................ 7. Rahaksi muuttaminen.
*
Koko yrityksen tasollakin strategiavaihtoehtojen taustalla on pelkistetysti ajatus kahdesta tärkeästä muuttujasta, jotka ovat yrityksen vahva tai heikko kilpailuasema ja markkinoiden nopea tai hidas (tai negatiivinen) kasvu. Yleisesti ottaen vahva kilpailuasema painottaa investointien lisäämistä ja heikko niiden vähentämistä.
VIITTEET:
Ansoff 1965, 176.
Business Week, Sept. 17, 1984, 52-57.
Gup 1980, 18. 58.
Hofer & Schendel 1978, 56. 63.
Thompson & Strickland 1983, 154.
maanantai 1. kesäkuuta 2009
2.2.3 Portfoliomallien puutteita
2.2.3 Portfoliomallien puutteita
Portfoliomalleissa voidaan havaita monia kiistanalaisia oletuksia sekä täydentäviä menetelmiä kaipaavia puutteita. Osittain portfoliomallien käyttämistä rajoittaa jo se, ettei yrityksiä voida aina jakaa pienempiin, irrallisesti kehitettäviin, liitettäviin tai poistettaviin osiin, monien synergiatekijöiden vuoksi.
Vaikka yritys voitaisiinkin jakaa tulosyksiköihin, syntyy helposti konflikti portfolioajattelun ja tulosyksikköajattelun välille. Tulosyksiköiltä viedään itsenäisyyttä ja yrittämisen motiivia, jos ainakin toistaiseksi kannattava liikeyksikkö divestoidaan tai sitä lypsetään muiden hyväksi. Portfolioajattelun mukaista on uhrata hyväkin liikeyksikkö muualta odotettavien suurempien mahdollisuuksien toteuttamiseksi.
Suurimman markkinaosuuden merkittävyyttä korostava oppimiskäyrähypoteesi on ongelmallinen. Oppimiskäyrä ei hyödytä, jos markkinoille tulee uusi tuote. Oppimiskäyrän hyöty jää vähäiseksi sellaisessa tuotannossa, jossa tuotteen arvo lisääntyy vain vähän prosessissa alkupanoksista lopputuotteeksi. Hyödyn saaminen edellyttäisi siis usein tuotteen jalostamista pitkälle - vertikaalista integroitumista.
Myös ulkopuoliset kustannusedut voivat mitätöidä oppimiskäyrän hyödyn, jos kilpailijat jakavat kokemuksia keskenään, saavat halvempia alkutekijäpanoksia, erilaistavat tuotteitaan tai pystyvät käyttämään kapasiteettiaan paremmalla hyötysuhteella.
Suurimman markkinaosuuden hyödyllisyyden ja tärkeyden korostaminen veisi äärimmillään siihen, että markkinoilla olisi vain yksi suuria voittoja keräävä monopoli. Sellainen tilanne olisi haitallinen kaikille muille paitsi yritykselle itselleen, ja yhteiskunta puuttuisi siihen lainsäädännöllä.
Toisaalta joillakin aloilla voi vallita monen yrityksen jaettu monopoli, joka pitää kaikki yritykset voitollisina.Tällöin yritys voi säilyttää muuten heikosti houkuttelevan alan yksikön, jos se on mukana jakamassa monopolivoittoja. Markkinaosuuden lisäämisyritys voi tuhota hintarauhan, joka on ollut hyödyllinen kaikille osallisille yrityksille.
Markkinoiden luonteenpiirteet olisi aina otettava huomioon. Heikosti tuottavat alat eivät usein ole hyviä markkinoita dominoivallekaan yritykselle ja hyvin tuottavat alat voivat olla tuottoisia keskinkertaisillekin.
Portfolioanalyysi painottuu usein liiaksi tuotteen suorituskykyyn. Sen lisäksi olisi otettava huomioon kuluttajien käyttäytyminen: kuluttajien preferenssit, valikoimanhalu, hamstraushalu hinnankorotusten uhatessa yms.
Kilpailijoiden toimista riippuu myös paljon. Kilpailijoiden lypsäessä toimintaansa kypsällä alalla, yrityksen saattaa olla mahdollista parantaa asemaansa. Portfoliomallien tueksi tarvitaan täydellisempää ympäristöanalyysia!
Portfoliomalleissa vaaditaan tasapainoa yrityksen käyttämän ja tuottaman rahavirrat välille, jolloin yrityksen ei ole aina mahdollista ryhtyä kaikkiin hyvin tuottaviinkaan investointeihin. Tämä rahoitusrajoitus on kyseenalainen, sen täytyisi johtua joko institutionaalisista esteistä pääomamarkkinoilla tai pääomakustannusten jyrkästä noususta jonkin rajapisteen jälkeen. Kuitenkin yritys pystyy yleensä saamaan lisärahoitusta tuottoisiin investointihankkeisiin. Portfoliomalleja olisi täydennettävä investointilaskelmilla ja analyysilla rahoituksen saatavuudesta!
Eriasteisen pääomavaltaisuuden vaikutusta ei oteta huomioon portfoliomalleissa. Houkuttelevan vetovoimainen mutta pääomaintensiivinen toimiala voi kuluttaa liiaksi niukkaa pääomaa, jota voitaisiin sijoittaa tuottoisammin muissa yksiköissä. Eri investointikohteiden marginaalituotto olisi tutkittava. Pieni investointi heikosti houkuttelevalta alalla voi tuottaa hyvin ja vahvasti houkuttelevalta alalla vähemmän. Käyttämätön kapasiteetti voi mahdollistaa joskus kasvun minimaalisella investoinneilta, jos kasvuun on muuten edellytyksiä. Tarvitaan täydentäviä investointilaskelmia.
Investointien jäännösarvo olisi myös otettava huomioon investointilaskelmilla, sillä sitä ei selvitetä portfoliomalleissa, vaikka niissä käsitellään liikeyksikköjen muuttamista rahaksi. Yritys voi harkita minkä tahansa yksikön muuttamista likvidiksi rahaksi, jos jäännösarvo on tarpeeksi korkea; toisaalta matalajäännösarvo voi suosia yksikön säilyttämistä (ellei yksikön odotettavissa oleva kassavirta ole negatiivinen, jolloin se olisi hylättävä mahdollisimman nopeasti). Ostajienlöytyminen ja löytäminen on myös pulma rahaksi muuttamisessa.
Elinkaaren muotokaan ei ole aina portfoliomallien oletusten mukainen (vrt. kuvio 6). Esimerkiksi reseptilääkkeille on löydetty tutkimuksessa (Cox 1967, ks. Kotler 1980, 291.) kuusi erilaista elinkaaren muotoa, joista yleisin oli uusintakaarimuoto (kuvio 12a). Myynninedistämisponnistelut laskuvaiheessa ovat usein syy uusintakaareen.
Pykälämuotoinen elinkaari (kuvio 12b) syntyy, kun tuotteellel öydetään uusia luonteenpiirteitä, uusia käyttötapoja ja uusia markkinoita. Ajoittain seuraavat uusintakaaret ovat tyypillisiä muotituotteille. Kokonaista teollisuudenalaa koskevasta uusintakaaresta on esimerkki hiiliteollisuuden siirtyminen laskuvaiheesta kasvuvaiheeseen 1970-luvun energiakriisin aikaan.
Kuvio 12. Erilaisia elinkaaren muotoja (Vrt. kuvioon 6).
(Lähde: Kotler 1980, 291)
a) Uusintakaari-muoto b) Pykälä-muoto
*
VIITTEET:
Coate 1983, 51. 48. 53. 54. 52. 55.
Gup 1980, 29. 218.
Kotler 1980, 291.
Wind & Mahajan 1983, 232.
Portfoliomalleissa voidaan havaita monia kiistanalaisia oletuksia sekä täydentäviä menetelmiä kaipaavia puutteita. Osittain portfoliomallien käyttämistä rajoittaa jo se, ettei yrityksiä voida aina jakaa pienempiin, irrallisesti kehitettäviin, liitettäviin tai poistettaviin osiin, monien synergiatekijöiden vuoksi.
Vaikka yritys voitaisiinkin jakaa tulosyksiköihin, syntyy helposti konflikti portfolioajattelun ja tulosyksikköajattelun välille. Tulosyksiköiltä viedään itsenäisyyttä ja yrittämisen motiivia, jos ainakin toistaiseksi kannattava liikeyksikkö divestoidaan tai sitä lypsetään muiden hyväksi. Portfolioajattelun mukaista on uhrata hyväkin liikeyksikkö muualta odotettavien suurempien mahdollisuuksien toteuttamiseksi.
Suurimman markkinaosuuden merkittävyyttä korostava oppimiskäyrähypoteesi on ongelmallinen. Oppimiskäyrä ei hyödytä, jos markkinoille tulee uusi tuote. Oppimiskäyrän hyöty jää vähäiseksi sellaisessa tuotannossa, jossa tuotteen arvo lisääntyy vain vähän prosessissa alkupanoksista lopputuotteeksi. Hyödyn saaminen edellyttäisi siis usein tuotteen jalostamista pitkälle - vertikaalista integroitumista.
Myös ulkopuoliset kustannusedut voivat mitätöidä oppimiskäyrän hyödyn, jos kilpailijat jakavat kokemuksia keskenään, saavat halvempia alkutekijäpanoksia, erilaistavat tuotteitaan tai pystyvät käyttämään kapasiteettiaan paremmalla hyötysuhteella.
Suurimman markkinaosuuden hyödyllisyyden ja tärkeyden korostaminen veisi äärimmillään siihen, että markkinoilla olisi vain yksi suuria voittoja keräävä monopoli. Sellainen tilanne olisi haitallinen kaikille muille paitsi yritykselle itselleen, ja yhteiskunta puuttuisi siihen lainsäädännöllä.
Toisaalta joillakin aloilla voi vallita monen yrityksen jaettu monopoli, joka pitää kaikki yritykset voitollisina.Tällöin yritys voi säilyttää muuten heikosti houkuttelevan alan yksikön, jos se on mukana jakamassa monopolivoittoja. Markkinaosuuden lisäämisyritys voi tuhota hintarauhan, joka on ollut hyödyllinen kaikille osallisille yrityksille.
Markkinoiden luonteenpiirteet olisi aina otettava huomioon. Heikosti tuottavat alat eivät usein ole hyviä markkinoita dominoivallekaan yritykselle ja hyvin tuottavat alat voivat olla tuottoisia keskinkertaisillekin.
Portfolioanalyysi painottuu usein liiaksi tuotteen suorituskykyyn. Sen lisäksi olisi otettava huomioon kuluttajien käyttäytyminen: kuluttajien preferenssit, valikoimanhalu, hamstraushalu hinnankorotusten uhatessa yms.
Kilpailijoiden toimista riippuu myös paljon. Kilpailijoiden lypsäessä toimintaansa kypsällä alalla, yrityksen saattaa olla mahdollista parantaa asemaansa. Portfoliomallien tueksi tarvitaan täydellisempää ympäristöanalyysia!
Portfoliomalleissa vaaditaan tasapainoa yrityksen käyttämän ja tuottaman rahavirrat välille, jolloin yrityksen ei ole aina mahdollista ryhtyä kaikkiin hyvin tuottaviinkaan investointeihin. Tämä rahoitusrajoitus on kyseenalainen, sen täytyisi johtua joko institutionaalisista esteistä pääomamarkkinoilla tai pääomakustannusten jyrkästä noususta jonkin rajapisteen jälkeen. Kuitenkin yritys pystyy yleensä saamaan lisärahoitusta tuottoisiin investointihankkeisiin. Portfoliomalleja olisi täydennettävä investointilaskelmilla ja analyysilla rahoituksen saatavuudesta!
Eriasteisen pääomavaltaisuuden vaikutusta ei oteta huomioon portfoliomalleissa. Houkuttelevan vetovoimainen mutta pääomaintensiivinen toimiala voi kuluttaa liiaksi niukkaa pääomaa, jota voitaisiin sijoittaa tuottoisammin muissa yksiköissä. Eri investointikohteiden marginaalituotto olisi tutkittava. Pieni investointi heikosti houkuttelevalta alalla voi tuottaa hyvin ja vahvasti houkuttelevalta alalla vähemmän. Käyttämätön kapasiteetti voi mahdollistaa joskus kasvun minimaalisella investoinneilta, jos kasvuun on muuten edellytyksiä. Tarvitaan täydentäviä investointilaskelmia.
Investointien jäännösarvo olisi myös otettava huomioon investointilaskelmilla, sillä sitä ei selvitetä portfoliomalleissa, vaikka niissä käsitellään liikeyksikköjen muuttamista rahaksi. Yritys voi harkita minkä tahansa yksikön muuttamista likvidiksi rahaksi, jos jäännösarvo on tarpeeksi korkea; toisaalta matalajäännösarvo voi suosia yksikön säilyttämistä (ellei yksikön odotettavissa oleva kassavirta ole negatiivinen, jolloin se olisi hylättävä mahdollisimman nopeasti). Ostajienlöytyminen ja löytäminen on myös pulma rahaksi muuttamisessa.
Elinkaaren muotokaan ei ole aina portfoliomallien oletusten mukainen (vrt. kuvio 6). Esimerkiksi reseptilääkkeille on löydetty tutkimuksessa (Cox 1967, ks. Kotler 1980, 291.) kuusi erilaista elinkaaren muotoa, joista yleisin oli uusintakaarimuoto (kuvio 12a). Myynninedistämisponnistelut laskuvaiheessa ovat usein syy uusintakaareen.
Pykälämuotoinen elinkaari (kuvio 12b) syntyy, kun tuotteellel öydetään uusia luonteenpiirteitä, uusia käyttötapoja ja uusia markkinoita. Ajoittain seuraavat uusintakaaret ovat tyypillisiä muotituotteille. Kokonaista teollisuudenalaa koskevasta uusintakaaresta on esimerkki hiiliteollisuuden siirtyminen laskuvaiheesta kasvuvaiheeseen 1970-luvun energiakriisin aikaan.
Kuvio 12. Erilaisia elinkaaren muotoja (Vrt. kuvioon 6).
(Lähde: Kotler 1980, 291)
a) Uusintakaari-muoto b) Pykälä-muoto
*
VIITTEET:
Coate 1983, 51. 48. 53. 54. 52. 55.
Gup 1980, 29. 218.
Kotler 1980, 291.
Wind & Mahajan 1983, 232.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
